Näen silmäni, korvani, nenäni ja suuni, mutta ne eivät tunnu todellisilta. En halua ajatella niin mutta se on välttämätöntä minulle. Minulla on jokin tarve aina pohtia kaikki läpikotaisin, kunnes niissä ei ole enää pohdittavaa.
Vuodatan tietämättömänä tunteeni paperille, toivoen että kaikki selvenisi, mutta niin ei ikinä käy. Kaikki on selvää vain silloin kun vähiten osaat odottaa sitä. Se hyökyaalto selkeyttä, jolloin osaat osoittaa itsesi oikeaan suuntaan, mutta lopulta suunnatessasi määränpäähän, tajuat ettet enää tunne lainkaan selkeyttä vaan levottomuutta ja rauhattomuutta. Se pakottava tunne vertailla itseäsi muistettuihin, jotka eivät ole hengeltään vielä kuolleita. Niitä, jotka tulevat elämään kymmeniä, ellei satoja vuosia inspiraation ja toivon lähteenä.
Se pakottava tunne tehdä jotain merkityksellistä.
Se pakottava tunne tehdä jotain.
Se pakottava tunne tuntea.
Se pakottava tunne olla.
Uskon että kaikki on parempaan päin. En aio päästää irti haaveistani, mutta minua ahdistaa se, ettei mikään ole pysyvää. Mitä jos en enää olekaan tulevaisuudessa se ajattelija, kuin olen nyt. Mitä jos en enää tulevaisuudessa pidäkään niistä asioista, joista pidän nyt. Mitä jos.
Ihminen ei katso eteenpäin. Me kaikki katsomme taaksepäin kävellessä sokkona tuntemattomaan, oppien virheistämme. Mutta opimmeko?
Emme saa vapautta olla tietämättömiä.
En tiedä miksi puhumme meistä, kuin olisimme sama ihminen, kuin olisimme yhtä. Puhuisin mieluummin itsestäni.
Mutta kun pohdin tarpeeksi, päätänkin pysyä hiljaa. Tungen selkeyttä vailla olevat tunteeni purkkiin ja hautaan sen kanssani. Pysytään vaan kaikki hiljaa, jotta vältymme turhilta kommenteilta ja paskalta, jota meidän päällemme kauhotaan koko ikämme.
”Tämä sälli ei tiedä kaikkea, mutta se on hänelle okei. Hän jatkaa elämäänsä, oli se sitten kuin kala vastavirrassa.”
Jules Saimaja
Sällit - Tampereen poikateatteri 